En ole aivan varma, missä järjestyksessä tapahtumat etenivät. Jossain vaiheessa pakkasin loput tavarat valmiiksi. Menin sanomaan äidilleni, että hän voisi viedä tyttäreni kerhoon. Äiti totesi, että ei voi jättää minua yksin kotiin. Yritin sanoa, että menisivät vaan. En halunnut äitini olevan siellä, jos kipu olisi tosi kovaa, mutta ymmärsin kyllä hänen pointtinsa. Entä jos vauva oikeasti tulisi kotona. Ehkä tosiaan olisi parempi, että olisivat kotona. Sitä paitsi pitäisin tyttöä mielellään vielä hetken lähelläni ennen lähtöä. En ollut näiden kahden vuoden aikana ollut kertaakaan yötä poissa hänen luotaan. Raskausdiabeetikkona minun olisi joka tapauksessa jäätävä yöksi sairaalaan. Laitoin pyyhkeen tuolille ja istahdin keittiön pöydän ääreen. Aloin perua päivän menoja kerho etunenässä. Jossain vaiheessa tyttö heräsi, istutin hänet sohvalle ja pistin Ryhmä Haut pyörimään.
Vähitellen tunsin jomotusta, mutta se oli vielä lievää ja epäsäännöllistä. Aloin kellottaa aikoja. Toivoin, että kipu olisi pian säännöllistä - ja edelleen yhtä lievää. Halusin kaiken olevan ohi mahdollisimman pian ja mahdollisimman kivuttomasti. Kipu voimistui pikku hiljaa. Aluksi kellotin supistuksia pöydän ääressä. Niitä tuli noin viiden minuutin välein. En ole oikeastaan enää edes varma lähetinkö miehelleni viestin vai soitinko sairaalaan ensin. Joka tapauksessa soitin sairaalaan (ohjeessa sanotaan, että pitäisi soittaa heti lapsiveden mentyä, mutten halunnut soitella sinne jatkuvasti). Soittaessani supistukset eivät olleet tulleet tuntia viiden minuutin välein ja kätilö kehotti odottamaan kotona vielä (ensi kerralla sanon tuossa vaiheessa, että en varmasti odota!). Kaikesta huolimatta lähetin miehelleni seuraavan viestin ja hyvin epäselvän kuvan, josta hänen oli tarkoitus saada selville, että supistukset tulevat viiden minuutin välein. Hänen kotimatkansa kestäisi 15-20 minuuttia ja sairaalamatka 45-60 minuuttia. Ja kipu tuntui kovenevan koko ajan. Aloin hieman hätääntyä.
Menin suihkuun. Kellottelin aikoja siellä. Mieheni tuli kotiin ja tuli suihkuun kysymään, että joko mennään. Kerroin, mitä kätilö oli sanonut ja sanoin, että odotellaan vielä. Äiti tuli sanomaan, että meidän pitäisi mennä tai vauva syntyy kotiin. Sanoin, ettei sinne saa vielä mennä, että odotetaan. Istuin suihkussa, kun mieheni syötti tyttömme ja pakkasi omat tavaransa. Tyttäreni leikki osan aikaa suihkussa myös. Halusin olla hänen kanssaan vielä hetken, koska pian olisin poissa. Pelkäsin myös sitä, että minulle sattuisi jotain. Yritin pitää tytön mahdollisimman lähellä vielä hetken.
Aloin olla tosi kipeä. Totesin, että nyt lähdetään. Nousin suihkusta ja siitä se alkoi. Supistuksia tuli heti 3-4 minuutin välein. Soitin sairaalaan ja sanoin, että nyt en kestä enää: "Me tullaan nyt." Kätilö sanoi pikaisesti, että tulkaa vaan. Pidin tyttöä sylissä, puin vaatteet päälle, vilkutin kivuissani ensin äitini kanssa jäävälle itkevälle tytölle ja sitten vielä naapurin mummolle.
Matka Espoon sairaalaan kesti noin 45 minuuttia. Ei ollut ruuhkaa, mutta kehät ovat aina hieman tukkoisia. Se matka oli sen absoluuttisen kivun matka. Mieheni sanoi supistusten tulevan 1-2 minuutin välein. Minä kiemurtelin ja ääntelin ja huusin. Pidin kiinni ikkunan yläpuolella olevasta pidikkeestä ja nostin itseäni. Olisin halunnut itkeä, mutta itku ei tullut. Pari kertaa tunsin vauvan hyvin alhaalla. Muutaman hetken mietin, miten ambulanssi edes pääsisi täydelle kehälle. Se matka oli elämäni yksi pisimpiä ja ehdottomasti se kivulian.
Noin klo 12. Lopulta matka oli ohi. Panikoimme sairaalan edessä (esikoinenhan syntyi Naistenklinikalla linkki keskenmennyt lomamökillä linkki). Mistä mentiin sisään? Sanoin miehelleni, että menen tästä kävi miten kävi. Avasin auton oven ja yritin nousta. Kipu oli liian kovaa. Tunsin tupakilla istuvien miesten katseet. Istuin saman tien takaisin alas. Mitä nyt tehdään? En pysty kävelemään. Pistin oven kiinni ja mieheni lähti vielä etsimään oikeata paikkaa. Viimein löysimme parkkihallin ja oven, jolle mieheni jätti minut ja meni pysäköimään autoa. Ilman katselevia silmäpareja supistusten välissä pääsin autosta ylös. Taapersin kivuissani ovesta sisään ja hissiin ja löysin jopa tieni vastaanottotiskille. En ole varma, kuinka monta supistusta sillä matkalla tuli, mutta käveleminen tuntui hieman helpottavan kipua. Roikuin vastaanottotiskissä kiinni. Kaikki tuntui vievän ikuisuuden. Virkailija käski minun istua odottamaan, että joku tulisi hakemaan minua. Lapsivettä tuli edelleen säännöllisin väliajoin ja kipu oli tosi kovaa. En todellakaan voinut istua - enkä varsinkaan kangaspenkille.
En tiedä, kuinka monen supistuksen päästä mieheni oli saanut auton parkkeerattua ja tuli luokseni. Tunsin läheisellä penkillä istuvien tuijotuksen. He varmaan miettivät, että niinköhän minä siihen synnyttäisin. Lopulta kätilö tuli. Pysähtelin käytävässä aina välillä kaiteelle supistelemaan. Sanoin kivun välissä, että haluan ilokaasun. Hän totesi, että mennään vaan suoraan synnytyssaliin. Olin helpottunut, ettei tarvinnut mennä ensin käyrille tms. Sain ilokaasun mutta tiesin, että minun pitää ottaa se välillä pois. Supistukset tulivat liian tiheään. Kaasu ei ehtinyt vaikuttaa kunnolla. Tiedostin, että en voinut olla vielä liian pöllyssä. Minun piti vastailla kätilölle. Yksi ensimmäisistä kysymyksistä oli, että haluanko puudutuksen. Siinä kivussa vastaus oli selvä: Haluan. Ihmettelen sitä vieläkin, että miten hän antoi minun saada puudutuksen, vaikka synnytys oli jo niin pitkällä. Pidin tosin visusti omana tietonani, että olin tuntenut lapsen jo matkalla hyvin alhaalla. Sitten makasin siinä ja otin välillä vähän kaasua. Kätilö valmisteli puudutusta, soitti lääkärin jne. Kerroin itselleni olevani hullu, kun koskaan tulin uudestaan synnyttämään. Kaikki uudelleen synnyttäjät ovat pähkähulluja. Ilokaasu ei auttanut. Näin jälkeen päin: Ensi kerralla vaan annan itseni olla pöllyssä ja mieheni saa hoitaa kommunikoinnin.
Lopulta lääkäri tuli. Hän alkoi tunkea neulaa selkäytimeeni. Hän kysyi minulta, onko neula keskellä. No minulla on lievä skolioosi. Selän keskikohdan tunteminen on melkein mahdotonta. Sanoin, että minusta ei ole jne. jne. Kuulin, kun he sanoivat miehelleni, että häntä ei voida hoitaa, jos hän pyörtyy. Mieheni oli mennyt vessaan. Hän ei halunnut kuulla neulakeskustelua. Lopulta lääkäri ruiskutti puudutteen. Se oli kombipuudutus, mutta käytännössä sain vain spinaalipuudutuksen. Epiduraalia en koskaan ehtinyt saada. Halusivat kuitenkin tehdä sen mahdolliseksi. Tunsin sätkyn ja saman tien olo oli auvoinen. Kipu oli heti poissa. Kaikki oli tosi hyvin. Sanoin kätilölle, että en käsitä, miten kukaan pystyy synnyttämään ilman puudutusta. Kätilö totesi, että me kaikki olemme erilaisia. Hän kyseli ensi kertaa rauhassa tietoja ja minä tunsin vauvan aina silloin tällöin ihan alhaalla. Koitin hieman välillä, pystyisinkö ponnistamaan. En tuntenut ruumiini alaosaa ollenkaan. Sitten kätilö lähti hetkeksi pois. Jäimme mieheni kanssa kahdestaan. Tunnin päästä puudutus alkoi rakoilla. Minä painoin soittonappia. En halunnut jäädä kipuun ilman ilokaasua. Kätilö ehti huoneeseen. Hän ehti antaa minulle maskin juuri ennen kuin kipu repesi käsiin. Kipu oli kovempaa kuin mikään koskaan tuntemani. Se ei ollut enää sellaista kipua, joka taukoaa välissä. Ja olin ollut väärässä. Se aiempi ei ollut sitä absoluuttista kovaa kipua. Tämä oli! Haukoin ilokaasua kuin viimeistä hengenvetoani.
Ja yhtäkkiä kaikki oli jossain tosi kaukana. En tuntenut kipua enkä oikeastaan yhtään mitään. Ehkä jotain huminaa. Jossain kaukana kuulin, kuinka kätilö pyysi miestäni soittamaan kelloa. Mieheni ei mennyt heti soittamaan. Kätilö toisti pyynnön. Myöhemmin mieheni kertoi, ettei ymmärtänyt, että sitä kelloa piti soittaa juuri nyt. Viimeksihän olimme odottaneet kellon soiton suhteen ehkä 40 minuuttia. Jossain kaukana toisessa ulottuvuudessa kuulin jonkun nuoren naisen äänen. Ja huoneessa tuntui olevan joku kolmaskin, jolle muut puhuivat (myöhemmin minulle selvisi, että avustavan kätilön lisäksi siellä oli myös kätilöopiskelija, jota hänen ohjaajansa neuvoi).
Kipu oli poissa enkä ollut itsekään läsnä. Sanoin itselleni, että minun pitää ottaa välillä maski pois. Tein niin kaksi kertaa mutta laitoin sen sitten heti takaisin. En uskaltanut tuntea kipua enää. Minä leijuin jossain. Sitten kuulin kätilön sanovan, että en saanut enää ponnistaa. En edes tiennyt ponnistavani enkä tiennyt, oliko tämä kaikki unta vai totta. Arvasin kuitenkin ensimmäisen synnytykseni perusteella, että se oli totta. Minulle oli kerrottu, että se kaikki toisesta ulottuvuudesta tullut oli silloinkin ollut totta. Yritin kontrolloida sumun takaa lihaksiani ja olla ponnistamatta. Luultavasti onnistuin, koska kätilö sanoi, että jalat eivät vielä tulleet ja kehotti minua ponnistamaan vielä kerran. Onnistuin. Sitten yksinkertaisesti otin maskin kasvoilta, kohotin itseäni ja tarkistin, että oliko se kaikki tosiaan ohi. Vauva makasi jalkojeni välissä. ´
Kello 13.58 tyttö syntyi. Olimme sairaalassa vain kaksi tuntia ennen hänen syntymäänsä. Mieheni ei tarvinnut vaihtovaatteita. Ja minä en aluksi käsittänyt koko asiaa. Sitä, ettei mitään pitkää kitumisaikaa ollutkaan tulossa. Ja se hetki, jolloin ajattelin, että maailman naiset ovat pähkähulluja kesti vain puolisen tuntia. Se oli läpihuutojuttu. Niin lyhyt kipu ja voi antaa toiselle ihmisille elämän. Se on sen kaiken arvoista.
Linkit
unelmanumero5.blogspot.com/2018/09/keskemeno-rv-124.html
unelmanumero5.blogspot.com/2018/09/ensimmainen-synnytys.html
0 kommenttia