Hetkittäin. Mieheni tuli iltavuorosta kotiin kymmenen jälkeen. Huomasin, etten ollut vaihtanut vauvan vaippaa aamun jälkeen kertaakaan. Huono äiti! Hetki voi muuttua rauhallisesta kaoottiseksi ennen kuin sen ehtii edes huomata. Joskus koko päivä tuntuu olevan yhtä ja samaa kaoottista hetkeä. Perusasiat kuten vaipan vaihto saattavat unohtua.

Kaksivuotias pelkää imuria. Olin paniikissa sängynalusötököiden takia. Yritin pitää tytärtäni kaukana sängynaluslaatikoista samalla, kun imuroin toisella kädellä ja yritin bongata vähenevässä päivänvalossa ötököitä ja niiden ruumiita laatikoiden päältä. Vauva huusi täyttä huutoa viereisessä huoneessa. Huutelin vauvalle joka toinen sekunti, että äiti on kohta valmis. Kaksivuotias ei ymmärtänyt, miksi olin niin vihainen ja miksi laatikoihin ei saanut koskea. Häntä pelotti, koska äiti ei käyttäytynyt normaalisti. YouTube ei riittänyt pitämään huomiota muualla. Olisin halunnut olla jossain aivan muualla.


Samanlaisia tilanteita melkein joka päivä. Repivää. Yritän vaihtaa kahta vaippaa ja pukea kolmea ihmistä yhtä aikaa vähintään neljänä aamuna viikossa (itselleni en sentään vaihda vaippaa - jaa itse asiassa vielä hetki sitten jälkivuodon aikaan vaihdoinhan minä). Sitten kotiin palattua kerhojen ja muiden jälkeen: Juoksen ensin keittiöön laittamaan ruoan alkuun. Tytön ulkovaatteet pois. Takaisin keittiöön. Ostokset kaappiin. Vauva edelleen kopassa kuumassa makuupussissa. Vaippaa ei vaihdettu. Kaksivuotias kirkuu ja vääntelehtii lattialla. Vieläkin osa ulkovaatteista päällä - minullakin. En muista edes, miksi tyttö kapinoi. Tiesinkö sitä edes alunperin?

Ja sitten on sellaisia hetkiä kuin tämä. Kaksivuotias nukahti jo kahdeksalta. Myös vauva nukkuu tavallista itkuisemman illan jälkeen. Herää vasta myöhemmin taas. Mies on iltavuorossa. Minä kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä. Yritän pysyä edes osittain kärryillä uusimmasta musiikista. En halua olla vanha vielä. En ole edes 30 v.! Ja musiikki muistuttaa vanhoista ajoista: Saleista (sekä kunto että luku), diskoista, seurustelusta mieheni kanssa, automatkoista ennen lapsia. Silloin uskalsin vielä kuunnella musiikkia pelkäämättä, että vauva tukehtuu pukluunsa. Ensimmäisen lapsen jälkeen en halunnut kuulla musiikkia ollenkaan. Ääntä oli niin paljon. Musiikki katosi pitkäksi aikaa elämästäni. En soittanut pianoa. Nytkään en kuuntele musiikkia yleensä, jos lapset ovat hereillä. Melutaso nousee liikaa. Opettajana tiedän (olenko kertonut, että se oli joskus ammattini? kai se siellä taustalla on edelleen...), että melu tuottaa lisää melua. Tärkeä keino lasten hiljentämisessä on kaiken muun äänen eliminoiminen. Muutenkin ärsykkeiden vähentäminen. Sama pätee aikuisiin.

Kaatuuko kaikki päälle toisen lapsen myötä? Jopa tämä postaus on osoitus siitä, että toinen lapsi vähintäänkin jakaa huomiota. Yhden lapsen kanssa oli helpompi pitää punainen lanka teksteissä selkeänä. Tein Instagram-postauksen, jonka hashtagit alla. En pystynyt keskittymään kirjoittamiseen tarpeeksi. Kirjaimet eivät menneet kohdalleen. En huomannut sitä ennen kuin kaksi tuntia myöhemmin, tyttöjen nukahdettua. Oli tarpeeksi rauhallista, jotta sain luettua, mitä olin kirjoittanut. Ensimmäisen lapsen jälkeen pystyin vielä pitämään mieleni suurimmaksi osaksi mukana siinä, mitä milloinkin tein.


Tämä hetki on rauhallinen, mutta jopa tässä hetkessä mielessäni on ehkä neljä teemaa, joita koko ajan kuljetan mielessä. Olen äiti. Olen nainen. Kuitenkin toisen lapsen jälkeen mieleni, työmuisti if you will, on ollut jakautuneempi. Yritän etsiä lepohetkiä, vähemmän jakautumisen hetkiä. Jokin osa minusta kai tietää totuuden: Tätä en kestä loputtomiin ilman taukoa.