Muuttaessani turvallisesta pikkukaupungista pääkaupunkiseudulle kohtasin jotain, mitä en kerta kaikkiaan ollut aiemmin kohdannut. Pääkaupunkiseudulla on rikkaita ja köyhiä. Ennen sitä luulin vilpittömästi, että Suomen mittakaavan rikkaus ja köyhyys on muutaman kymppitonnin erotus. On niitä, joilla on alkoholin kanssa ongelmia. He elävät tuilla tai vähällä rahalla tai lainailevat muilta. Sitten on lapsiperheitä, joiden äiti on kotona ja heillä on tiukkaa rahasta, mutta hekin pärjäävät. Ja on niitä yrittäjiä, jotka osaavat säästää. Luulin, että rikas on sellainen, joka pystyy säästämään rahaa moottoripyörään ja sitten säästöillä ostamaan sellaisen.


Olin istunut kuuntelemassa Jorma Ollilan esitelmää. Minun mielikuvissani tämä mies kuului rikkaiden marginaaliin. Heitä oli Suomessa vain muutamia ja me muut olimme käytännössä kaikki jossain keskituloisen spektrissä. No Jorma Ollila tosiaan kuuluu marginaaliin. Muilla myöhemmin pääkaupunkiseudulla kohtaamillani rikkailla ei ole ollut henkivartijoita.

No niin, mutta let me tell, mitä opin muuttaessani pääkaupunkiseudulle. Aloitetaan niin sanotuista köyhistä: Ajelimme hiljattain Vantaalla entisellä - ei kovin rikkaalla - asuinalueellamme. Mieheni kertoi siellä asuvasta entisestä työkaveristaan. Hän on virallisesti koditon. Kuitenkin hän asuu avovaimonsa ja lastensa kanssa, mutta hänellä ei ole virallista osoitetta. Näin avovaimo saa yksinhuoltajan rahat ja tulot on maksimoitu. Miksi mainitsen tämän perheen kohdassa köyhät? Hehän olivat lähinnä huijareita. Mutta tässä teille Suomen koditon.


Toisessa tapauksessa, jota olen pyöritellyt mielessäni, ei ole kyseessä huijari vaan eräs parhaista ystävistäni pääkaupunkiseudulla. Hän on eroamassa miehestään ja juuri muuttanut eri osoitteeseen. Leukani loksahti auki, kun kuulin kuinka paljon hän saa rahaa yksinhuoltajakotiäitinä. Valtio maksaa 2010-luvun rivitalokolmion melkein kokonaan ja hänelle jää kuukaudessa yli tuhat euroa käteen kaikkien maksujen jälkeen. Hänen lapsensa ovat vaunuikäisiä, joten esimerkiksi  liikkuminen on ilmaista. (Niille, jotka asuvat muualla Suomessa ja eivät ole pääkaupunkiseudulla  liikkuneet: Pääkaupunkiseudulla julkisiin eli bussiin, metroon, junaan ja ratikkaan voi mennä lastenrattaiden ja -vaunujen kanssa ilmaiseksi.) Käytännössä hänelle siis jää käteen enemmän rahaa kuin meidän kahden aikuisen, joista toinen kuitenkin käy töissä, taloudessa. No, hänkään ei ole varsinaisesti köyhä.

Työelämässä vietettyjen vuosien varrelta niin ikään pääkaupunkiseudulta muistan jotain, mikä sai minut ensimmäistä kertaa ymmärtämään koko meidän "köyhyyttä". Opetin aikuisia maahanmuuttajia ja usein joku opiskelijoistani tuli sanomaan, että nyt pitäisi "mennä sosiaali, mennä sosiaali". Joskus he jopa näyttivät isoa laskupinoa. Toisessa kädessä kolme kertaa kalliimpi kännykkä kuin minun työpöydälläni. Näin jälkeen päin olen oppinut ainakin tämän verran: Ihmiset käyttävät rahaa siten kuin ympäristö opettaa heitä sitä käyttämään. Maahanmuuttajilla ei ollut ainakaan aluksi ymmärrystä siitä, että sossupummin elämä ei ole sitä tavallista elämää meille keskivertosuomalaisille. Heillä oli omasta maasta työnteon kulttuuri sisäistettynä, mutta he eivät ymmärtäneet, että samat periaatteet pätevät myös täällä. Täällä heidät opetettiin alta aika yksikön elämään tuilla, joista heillä ei ollut omasta maasta kokemusta. Rahaa lähetettiin kotiin ja elämiseen täällä haettiin sossusta rahaa. No hyvähän se on, että ne ihmiset köyhissä maissakin saavat rahaa. Ei siinä mitään. Saattaisi tosin olla mielekkäämpiäkin keinoja toteuttaa se.

Maahanmuuttajat eivät ole Suomen ainoita ns. sossupummeja tai köyhiä. Suomen sisäisestä eriarvoisuudestakin olen oppinut paljon viime aikoina. Olen huomannut, että eriarvoisuutta tuottaa ehkä eniten perheen kulttuuri. Esimerkiksi mieheni perheessä häntä ei opetettu säästämään tai esim. autettu läksyissä paljonkaan. Hän lukee auttavasti. Hän ei ajatellut koskaan pystyvänsä ostamaan taloa. Hänellä ei ole korkeakoulutaustaa. Hänellä ei (ennen minua) ollut ketään takaamassa asuntolainaa. Takaajat ja korkeakoulutausta tulevat minun puoleltani. Näin myös raha ja penninvenytyskulttuuri.


Minä olen kotiäiti. Olenko minä köyhä? En koe olevani. Säästin vuosia rahaa, jotta voisin kerran tulla kotiäidiksi. Se on ollut unelmani niin kauan kuin muistan. Nykyisin elämme suurimmaksi osaksi mieheni tuloilla. Siihen päälle lapsilisä, hoitoraha ja hoitolisä. Saan sosiaalietuuksia hieman alle 500 euroa kuukaudessa.

Hmm, ehkä jotain siitä päivästä joitain viikkoja sitten, kun sain verokortin: En meinannut aluksi oikein hahmottaa verokortin summaa. Arvioidut tulot yli 43 000 euroa, veroprosentti 18,5. En ole koskaan elämässäni saanut sellaista summaa vuodessa. Laskeskelin todellista ensi vuonna nettoamaani rahasummaa. Aiemmin mainitsemani sosiaalietuudet noin 500 e/kk. 500 x 12 = 6 000 euroa vuodessa. Ja lapsilisää ei tietysti oikeasti edes lasketa minun tuloihin. 400 e/kk x 12 = 4 800 euroa vuodessa. Ai niin, plus AdSensen mainostulot tästä blogista n. 7 e/kk = 84 euroa vuodessa. Ehkä verottajalla tuli yksi nolla liikaa! Niin, mitä sanoinkaan köyhyydestä? Valtio ei vielä tiedä tulevasta vauvasta. Ilmeisestikään se ei tiedä myöskään, että määräaikainen työsopimukseni loppui 1,5 vuotta sitten ja koko firma on lopettanut pääkaupunkiseudulla. Minulla ei ole työpaikkaa, johon palata, enkä ole halunnut työpaikkaa, johon palata. Olen päättänyt olla kotiäiti. (Näistä valinnoista lisää postauksessa 2.10.2018). Joku saattaa ihmetellä, miksi näin avoimesti lyön blogissani luvut tiskiin. Pidän avoimuudesta, koska se tuottaa oikeudenmukaisuutta. Hmm, näillä luvuilla aika moni suomalainen kyllä sanoisi minun olevan köyhä.

Entä ne miljonäärit, joihin pääkaupunkiseudulla tutustuin? Jokaisen on ymmärrettävä, että valinnoilla on seuraukset. Minun valintani on siis kotiäitiys ja rakastuminen keskituloiseen mieheen (to be honest: ei se rakastuminen ollut minun oma valintani). Kirkon penkissä vieressä istuvan naisen valinta on myös kotiäitiys, kolme lasta ja rakastuminen miljonääriin - tai mieheen, josta kerran tulisi miljonääri. Tämän naisen mies on suurimman osan ajasta töissä ulkomailla. Kyyneleet naisen poskella eivät ole onnen kyyneleitä. Nainen istuu yksin. Hänen taakkansa on kantaa tätä kaikkea vuodesta toiseen yksin. Hänellä on uusi mekko päällään. Huomaan mekon. Se on kaunis. En kadehdi häntä. Oma mies aina vierelläni - jaettu vanhemmuus, aina paras ystävä siinä jne. Mietin, kuinka voisin tätä naista lohduttaa.

Tein työvuosina Espoon kouluissa sijaisuuksia. Olin töissä myös Westendissä - ja muilla rikkaiksi listatuilla alueilla (vt. esim. MTV:n uutinen 2015). Muurit talojen ympärillä. Lastenhoitajat hakemassa koulusta. Se ilo, kun omat vanhemmat tulevat hakemaan. Esikouluikäiset 12 tuntia päivässä hoidossa. Ennen Uudellemaalle muuttoa en ajatellut kohtaavani tätä Suomessa. Niin sekin vain tuli vastaan. Luulin aina ennen, että se oli ison maailman meininkiä. Ei ollut. Nämä ovat stereotypioita. Rikkailla alueilla oli myös äitejä, jotka hakivat murunsa koulusta suoraan ilman iltapäivähoitoa jne. Myös maahanmuuttajista monet tekivät opiskelujen ohessa hikihatussa töitä. Maailma ei ole mustavalkoinen.


Palataan siihen 43 000 vuodessa. Jos olisin vanhassa työpaikassani (YT:t ovat vieneet kaikilta työpaikan jo kuukausia sitten, joten tilanne on hypoteettinen) koko vuoden ja tosiaan tienaisin sen 43 000 vuodessa... En tapaisi tytärtäni aamupalan lisäksi hereillä ollenkaan. Paitsi viikonloppuisin. Minulla ja miehelläni oli tapana lähteä töihin kello 8.00 ja palata töistä klo 20.00.

Let me be understood: Työllä saa rahaa. Kovalla työllä saa paljon rahaa. Kova työ vaatii paljon uhrauksia. On hyvä olla ahkera, mutta täytyy miettiä myös uhrausten hintaa ja sitä, ovatko ne sen arvoisia. Joskus - ehkä aika useinkin - arvokkain ahkeruus tapahtuu kotimme seinien sisäpuolella. Ennen lapsia sillä uhrauksella ei ollut väliä. Mieheni kyllä oli hereillä myös klo 20.00 jälkeen ja se aika riitti avioliiton hoitamiselle. Nyt en voisi tehdä uhrausta, jossa menettäisin kenties vuosia lapseni tai lasteni elämästä.

Tiedän, että tämä postaus saattaa herättää vihaisia tunteita. Nämä ovat ennen kaikkea minun huomioitani pääkaupunkiseudulta. Ne eivät ole koko totuus enkä niillä edes pyri antamaan mitään suurempaa kokonaiskuvaa.

Kuvat

Gran Canarian lomalta, jolla nyt olemme. Ajattelin, että sopisi hyvin kuvaamaan rikkautta ja köyhyyttä.

Lähteet

www.mtvuutiset.fi/artikkeli/nama-ovat-suomen-rikkaimmat-ja-koyhimmat-alueet/5108346#gs.BKR8KEs

unelmanumero5.blogspot.com/2018/10/lettuja-ja-politiikkaa.html