Tarkistan koko ajan, että onko se verta. Minusta on tullut vainoharhainen. Näin viime yönä unta, jossa housut olivat märät ja tarkistin mitä se oli. Se oli paljon kirkasta verta. Tiesin keskenmenon taas tulleen. Hymähdin, että pitihän se arvata. Kaikki pitää taas alkaa alusta (jälkivuoto, lääkärissä käynti, kuusi viikkoa, negatiivinen raskaustesti, monen kuukauden odottelu jne. jne.). Aamulla kun heräsin, niin verta ei oikeasti ollut.


Uusi raskaus on nostanut vanhat kummitukset pintaan. Tavallaan sillä asialla on nyt ensi kertaa tilaisuus tapahtua uudelleen. Siitä on vain vähän yli viisi kuukautta, kun se oikeasti oli verta. Painajaiseni oli oikeasti totta. Se koko tapahtuma on epätodellisina ja niin todellisina hetkinä päässäni. Se hetki, kun herään yöllä ja vessassa huomaan ne pienet veritahrat housuissa. Se kun lopulta seuraavana päivänä tajuan, että nyt verta tulee oikeasti aivan liikaa. Menemme lääkäriin ja yritän kieltää sen, mikä on tulossa. Ja sitten ne lääkärin sanat: "Näyttää huonolta." Ja sitten sen pienen synnytys ja paniikki: "Minne me nyt tämä laitetaan??" Ja se, kun en pysty koskemaan oman vauvani ruumiin alkua, kuollutta pikku ruumiin alkua. Painajainen on varmasti paras sana kuvaamaan näitä muistoja! Tämä tarina on kokonaisuudessaan aiemmassa postauksessani (ks. postaus 18.9.: Keskenmeno rv 12+4).

Se tapahtuma on varsinkin uuden raskauden alettua ollut paljon jossain mielen taustaprosessissa. Uusi raskaus on siis vasta 7. viikolla ja edellinen meni kesken 13. viikolla. Niin, ihan ensimmäinen raskaus tietysti sitten kestikin hyvin hyvin hyvin pitkään - synnytys 41+5 (ks. postaus 26.9.). Sen väsytystaistelun fiilistelykuva alhaalla. ↓ Takaisin tähän hetkeen. Yritän muistuttaa itselleni koko ajan, että tämä on eri tilanne ja eri raskaus. Eri lapsi. Tämän vauvan kohdalla tilanne on eri myös sen suhteen, että minulla ei ole sitä tunnetta, että raskaus päättyisi keskenmenoon. Se tunne oli edellisen kohdalla alusta asti. Joko tämä vauva ei lähde edes kehittymään tai sitten se syntyy elävänä. Korkeimman käsissä kaikki.


Ehkä joku saattaa ihmetellä, miksi kerron raskaudestani ja tunteistani näin julkisesti blogissani ja jo tässä vaiheessa raskautta. Haluan sanoa tämän ääneen, ettei se jää kellekään epäselväksi. Yritän tehdä blogistani sellaisen, että siitä olisi jollekulle jotain hyötyä. Jos raskaus menee kesken, niin joka kolmas suomalainen nainen on samalla matkalla kanssani (esim. Iltalehti 2016). Ehkä minun kokemuksestani on jotain hyötyä. Jos taas ei mene kesken, niin melkein 80 % naisista (Tilastokeskus 2014) on kokenut saman: Ehkä siinäkin on sitten vähintäänkin jotain samaistumisen aihetta - jos ei varsinaisesti hyötyä.

Ensimmäisen raskauden kohdalla pelkäsin keskenmenoa ja mietin sitä usein, mutta en oikeastaan ymmärtänyt sitä tai edes tiennyt, mitä siitä konkreettisesti seuraisi. Tämän raskauden kohdalla, kun teen suunnitelmia, niin joka skenaariossa otan huomioon myös keskenmenon mahdollisuuden. Olemme mieheni kanssa suunnitelleet etelän matkaa nyt tammikuuksi. Haluan ottaa aurinkoa ja uida jossain lämpimällä rannalla. No, keskenmenoon liittyy uimakielto, kohtutulehduksen vaara ja monen viikon jälkivuoto. Riskialtista rantaloman kannalta. Kuitenkin, elämää ei voi elää pelossa. Sitä on jatkettava kaikesta huolimatta. Asioihin pitää valmistautua ja varautua. Mutta vain sen takia, että joku saattaa mennä pieleen, ei pidä jättää unelmia toteuttamatta.

Lähteet

unelmanumero5.blogspot.com/2018/09/keskemeno-rv-124.html

unelmanumero5.blogspot.com/2018/09/ensimmainen-synnytys.html

www.iltalehti.fi/raskausjalapset/a/2016062121770298

tilastokeskus.fi/til/vaerak/2013/01/vaerak_2013_01_2014-09-26_tie_001_fi.html